Unohtamisen vai muistamisen oikeus? Eettiset kysymykset henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa

Mitä mielikuvia sana tutkimusetiikka sinussa herättää? Omat ajatukseni ponnahtavat oitis lääketieteelliseen tutkimukseen ja varsinkin eläin- ja ihmiskokeisiin. Mutta entä ihmistieteet? Ja tämän kirjoituksen kohteena oleva historiantutkimus? Vaikka olisikin kutkuttavaa päästä tekemään lääke- ja neurotieteellisiä kallonavauksia historian hirmuhallitsijoille, ei tällaista tutkimusta ole mahdollista tehdä – ja vaikka olisikin, varmasti neurokirurgit selviytyisivät aivoleikkauksesta meitä historioitsijoita kunniakkaammin. Jättäkäämme siis ihmiskoekysymykset muille ja keskittykäämme omaan alaamme. Yleisesti ihmistieteissä eettiset kysymykset pyörivät usein henkilötietojen ja yksityisyydensuojan parissa. Luonteensa vuoksi historiantutkimus kuitenkin useimmiten käsittelee kuolleita ihmisiä – joita ei GDPR, tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta, suojele. Eettiset kysymykset – ei siis koske meitä?

Arvatenkin, asia ei tietenkään ole näin. Lisäksi olisi virheellistä ajatella, että historiantutkija voisi olkapäitä kohauttamalla päästä kuin koira veräjästä pelkällä viittauksella esimerkiksi TENK:in ohjeisiin hyvästä tieteellisestä käytännöstä tutkimussuunnitelmassaan sekä pidättäytymisellä ilmiselvästä vilpistä (sepittäminen, havaintojen vääristely, plagiointi tai toisen tutkijan työn anastaminen). Kuten muitakin tieteenaloja, leimaa historiantutkimusta sen ominaislaatuiset eettiset kysymykset. Koska oma tutkimukseni on hyvin lähellä elämänkertatutkimusta, keskityn tässä erityisesti henkilöhistoriallisen tutkimuksen etiikkaan.

Historiantutkimuksen etiikka

Historiantutkimukseen liittyy aina tietty normatiivisuus, joka asettaa historiantutkijan, etenkin henkilöhistoriasta kiinnostuneen tutkijan, epämukavaan asemaan, jossa on samanaikaisesti puettava puolustuksen, syyttäjän ja tuomarin takit. Asiasta ei tee helpompaa, että menneisyys on meidän kuolevaisten ulottumattomissa (kunnes aikakone keksitään!), eikä ”oikeudessa” näin ollen saada kuulla silminnäkijälausuntoja, rikospaikkaa ei päästä tutkimaan ja jäljelle jää vain hajanainen kokoelma lähteitä, joista meidän on parhaan kykymme mukaan rekonstruoitava tämä kadonnut ulottuvuus. Henkilöhistorioitsijalle tärkeäksi eettiseksi ohjenuoraksi muodostuukin täten historiallisten henkilöiden oikeudenmukainen käsittely. Tärkeintä on muistaa nähdä historian henkilöt omassa ajassaan, eikä anakronistisesti tulkita heidän elämäänsä oman aikamme ja kulttuurimme näkökulmasta.

Henkilöhistoria keskittyi pitkään tutkimaan ”suurmiesten” (ja varsin harvoin ”suurnaisten”) elämää. Paitsi, että kuninkaiden ja presidenttien elämä miellettiin historioitsijoiden keskuudessa pitkään tärkeämmäksi ja arvokkaammaksi kuin ”tavallisten ihmisten”, puhumattakaan erinäisiin vähemmistöihin kuuluvien henkilöiden historia, ohjasi myös käytettävissä oleva lähdeaineisto tähän. Jo elinaikanaan merkittävät henkilöt varjelivat usein yksityisarkistoaan tarkoin, jotta heistä nimenomaan löytyisi heidän valitsemat lähdeaineistot tulevaisuuden tutkijoita varten.

Muun muassa sosiaali- ja niin kutsutun mikrohistorian suosion noustessa viimeisimmän viidenkymmenen vuoden ajan on kuitenkin historioitsijat kiinnostuneet yhä enemmän myös suurten massojen historiasta ja aiemmin tutkimuksesta rajattu yksityiselämä on alkanut kiinnostamaan historiantutkijoita. ”Tavallisista” ihmisistä on alettu kirjoittamaan elämäkertoja ja heidän historiaansa on nostettu esiin varsinkin niin kutsutuissa ryhmäelämäkerroissa. Tämä kehitys on ollut osana niin kutsuttua ”biografista käännettä” historiantutkimuksessa, jossa pitkään konservatiivisena ja epätieteellisenä miellettyä henkilöhistoriallista tutkimusta on lähestytty uusista, metodologisesti kunnianhimoisemmista näkökulmista. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä lienee ranskalaisen historioitsijan Alain Corbinin Le monde retrouvé de Louis-François Pinagot: Sur les traces d’un inconnu (1998), jossa Corbin pyrkii parhaansa mukaan rekonstruoimaan Louis-François Pinagot nimisen suutarin elämän 1800-luvun alun Ranskassa.

Kuva: Fabien Barral / Unsplash.
Ikimuistoinen elämä?

Polttava kysymys kuitenkin on, onko historioitsijoilla oikeus lähteä ruoppaamaan omana aikanaan ei-julkisten henkilöiden elämää, jotka eivät koskaan uskoneet päätyvänsä historiankirjojen sivuille, vai onko heillä oikeus jäädä unohdetuksi? Miltä sinusta tuntuisi, jos yhtäkkiä löytäisit kirjakaupasta ”read-it-all” -tapaisen elämänkerran itsestäsi? Miten tähän kirjaan on saatu aineisto, ethän ole mikään julkisuuden henkilö ja kuinka tällaisen voi julkaista ilman antamaasi lupaa?

Turun yliopiston Suomen historian professori Kirsi Vainio-Korhonen on kuitenkin myös huomauttanut, että historian marginaaliin jääneen henkilön nimeäminen saattaa yhtä hyvin olla eettinen teko antaessaan äänen muuten tuntemattomiksi jääneille ihmisille. Tämän aspektin tärkeys korostuu ottaessamme huomioon juuri elämänkerran ainutlaatuisen voiman historian suurten narratiivien ja miellettyjen abstraktioiden sekä dikotomioiden murtamisessa, kuten ruotsalainen historioitsija Christa Florin on huomauttanut. Toisin sanoen voitaisiin yhtä hyvin myös puhua historiallisten henkilöiden oikeudesta tulla muistetuksi.

Kunnes lääketiede kirii markkinarakomme umpeen, juuri historioitsijoilla on monopoliasema ikuisen elämän suomisella tutkimustemme kautta. Voisikin siis myös puhua historioitsijan velvollisuudesta miellettyjen ”suurhenkilöiden” rinnalla ikuistaa tavallisten ihmisten elämän. Haasteena tässä jalossa tavoitteessa toki on lähdeaineiston niukkuus ja fragmentaarisuus, varsinkin vanhempien aikojen ”tavallisista” ihmisistä.

Kuva: P.C. Liebert (kuvaaja), Tuntematon poika ja nainen. 1860-luku / Helsingin kaupunginmuseo.

Unohtamisen/muistamisen problematiikkaa syventää uusimpien tutkijasukupolvien kiinnostus yksityiselämään sekä muun muassa tunne- ja sukupuolihistorian läpimurto. Voidaan kysyä, onko historioitsijoilla oikeus käsitellä myös aikanaan julkisten henkilöiden seksuaalisuuntausta tai aiemmin tuntemattomia uskottomuuksia, entä potilastietoja? Nämä tiedothan eivät olleet julkisia heidän eläessään. Entä miten on laita ei-julkisten ”tuntemattomien” henkilöiden osalta? Onko eettisempää esimerkinomaisesti viitata omana aikanaan ei-julkisen henkilön sairaustietoihin, kuin oman aikansa julkkiksen, vai onko sillä mitään väliä?

Helppoja ja suoria vastauksia yllä esitettyihin kysymyksiin ei varmasti ole. Henkilökohtaisesti mieltäisin kuitenkin muistamisen oikeuden tärkeämmäksi kuin unohtamisen oikeuden. Ihmiselämän monet kerrostumat, joita uusien tutkimussuuntien kautta pyritään avaamaan ja ymmärtämään, parantavat puolestaan mahdollisuuksiamme päästä tarkempiin ja moniulotteisempiin rekonstruktioihin menneisyydestä ja sen henkilöistä. Näiden kautta voimme ymmärtää paremmin heidän maailmaansa – ja sitä kautta toivottavasti oppia jotain omastamme.

Tässä tekstissä viittasin näihin:

Corbin, Alain, Le monde retrouvé de Louis-François Pinagot: Sur les traces d’un inconnu, Paris 1998.

Florin, Christa, et al. ” Biografia rajoja rikkomassa. Kolme esimerkkiä ruotsalaisesta elämänkertatutkimuksesta”, Hakosalo, Heini, et. al. (ed.), Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus, Helsinki 2014, 27–44.

”Hyvä tieteellinen käytäntö, Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK), https://tenk.fi/fi/tiedevilppi/hyva-tieteellinen-kaytanto-htk.

Vainio-Korhonen, Kirsi, “Responsible historical research and data protection”, Responsible Research. Guide to
research integrity, research ethics and science communication in Finland
, https://vastuullinentiede.fi/en/doingresearch/responsible-historical-research-and-data-protection, 24.8.2018.

Kansikuva: Tingey Injury Law Firm / Unsplash.

3 Comments

  1. Paljon kiitoksia! Oli mukavaa lukea tekstisi ja olet nostanut siihen monia puhuttelevia asioita. Tämä ei varsinaisesti liity tekstiisi, mutta mieleeni tulee hollantilainen taiteilija Jan Steen, joka halusi nimenomaan maalata tavallisten ihmisten elämää. Kuvista paljastuu paljon sen ajan historiaa hollannissa, vaikka kuvatut tarinat eivät välttämättä ole niin mairittelevia (väsähtäneitä emäntiä, juopuneita, sekamelkaa…). Toinen asia, joka tuli mieleeni kirjoituksestasi, että nyt on menossa Wikipediassa taas haaste

    ❤ Huhtikuun haaste: Lisää naisia Wikipediaan! – Osallistu kirjoituskilpailuun 1.–30.4.

    Tykkää

  2. Hieno näkökulma tuo muistamisen oikeus. Kysymys historiallisen (julkisen tai ei-julkisen) henkilön arkaluonteisista tai ylipäänsä yksityisasioista on vaikea, mutta ajattelisin myös, että heti kun asialla on yhteiskunnallista merkitystä, julkaiseminen on perusteltua. Toivottavasti myös tulevilla sukupolvilla on oikeus muistaa meitä, vaikka paljon on siirtynyt digiksi ja katoaa meidän mukana.

    Tykkää

  3. Mielenkiintoinen teksti monimutkaisista kysymyksistä. Itse pohdin työni puitteissa unohtamisen oikeutta teknologianäkökulmasta, ja vaikka mm. GDPR sitoo toimijoita noudattamaan unohtamisen oikeuden periaatteita käyttäjän niin halutessa, vastaavien asetelmien soveltaminen historiantutkimukseen ei tunnu tarkoituksenmukaiselta. Kuten jo aiemmin on kommentoitu, mikäli arkaluontoisella tiedolla on yhteiskunnallista merkitystä, julkaiseminen voi olla perusteltua. Tieteellisen tiedon tuottaminen voi olla osatekijä tällaisen merkityksen rakentumisessa.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s